Kuulustelu poliisiasemalla(vuosi 1965)
-Sandra voit kertoa nyt mitä siellä tapahtui,olet turvassa täällä.Voit aloittaa heti,kun tunnet olevasi valmis.
-Kaikki alkoi minun ja hyvän ystäväni Lindan suunnitelmista.
-Kertoisitteko hieman tarkemmin teidän suunnitelmistanne?
-Se oli oikeastaan älynväläys,eikä suunnitelma.Me olimme Lindan kanssa kahdestaan kävelylenkillä sateen kastelemalla soratiellä ja pitkän tylsän lenkin jo tehtyämme saimme idean pysähtyä hetkeksi paikoillemme ja muistella hieman lapsuuttamme siinä pienen venyttelyn ohessa.
-Muistuiko lapsuudenajoilta mitään erikoista juuri sinä päivänä?
-Pakostakin muistimme herra Meyerin ja hänen kullankeltaiset ohrapeltonsa,jotka piirittivät hänen taloaan kesäisin.
-Selventäkää sanaa "pakostakin"?
-Olimme pysähtyneet vain 500 metrin päähän hänen talostaan ja hän tuli mieleemme ensimmäisenä.
-Asia selvä,mutta jatkoitteko siitä vielä kävelylenkkiänne?
-Emme jatkaneet metriäkään eteenpäin,jäimme tuijottamaan hänen punaista taloaan ja pitkäksi kasvaneita tuulessa heiluvia ohrapeltoja.Näky oli kaunis ja mielessämme pyöri ainoastaan yksi päätämme vaivaava kysymys.
-Miten se kysymys kuului?
-Millainen herra Meyer oikein on?Olemme halunneet Lindan kanssa saada vastauksen tähän kysymykseen jo pitkän aikaa.Tiesimme hänen olevan hyvin syrjäytynyt ja viihtyvän sisätiloissa,olemme nähneet ominsilmin hänet vain yhden ainoan kerran ulkona,silloin hän oli keräämässä omenoita takapihan puustaan.
-Ette jatkaneet kävelylenkkiä,vaan?
-Muistimme kuinka kävimme Lindan kanssa kahdestaan nuorina omenavarkaissa herra Meyerin luona ja välittömästi varkauden jälkeen juoksimme ohrapeltojen läpi läheiseen ojaan piileksimään häntä omenoita pullottavine reppuinemme.
-Te taisitte viedä paljon omenoita kerralla,kun oikein reputkin oli selässä?
-Kyllä ja siitä herra Meyer aina vihastuikin.Lähes aina ollessamme ohrapellolla kuulimme ulko-oven pamahtavan ja siitä tiesimme hänen etsivän meitä,mutta aina lopulta me saimme nauraa viimeisenä.
-Et siis jäänyt koskaan kiinni pahanteosta?
-En minä eikä Lindakaan jäänyt,vaikka olihan niitä läheltäpiti tilanteitakin silloin.
-Palataan takaisin tähän päivään ja jatketaan tapahtumia.
-Meidän katseemme lopulta hahmottikin tieltä ne hehkuvan punaiset omenat,mistä minä sain idean,mitä jos hakisimme yhdet omenat välipalaksi?Ne näyttivät kaukaakin katsottuina todella herkullisilta,se näky oli lähes hypnoottinen.Muistan vielä,että vertasimme itseämme Harrison Fordiin.
-Miksi juuri häneen?
-Me hieman motivoimme sillä itseämme ja ajattelimme onnistuvamme tässä hommassa entiseen malliin.Harrison onnistui vuosikymmenien tauon jälkeen palaamaan Indiana Jonesiksi,niin miksi me emme voisi palata omenavarkaiksi?Me kävelimme aluksi tieltä viereisessä olevalle ohrapellolle ja katsoimme Lindan kanssa toisiamme kysyen mielessämme,joko mennään?Lähdimme hiipimään kyykistyneinä ohrapellossa kohti Herra Meyerin punaista taloa,emme nähneet paljoakaan eteemme pellon tiheyden takia,mutta hetken edettyämme aloin viimeinkin nähdä punaisen värin pilkottavan ohrien seasta.Aivan talon viereen saapuessamme menimme makaamaan pellon laidalle,katsoimme ympärillemme ettei häntä ole näkyvissä,kun reitti oli selvä me päätimme siirtyä pihan puolelle.Herra Meyer oli ilmeisesti ollut hetki sitten ulkona,mikä nostatti hieman pulssiamme.Huomasimme Lindan kanssa nurmikon olevan vasta leikattu ja kontatessamme kämmenemme väri muuttui vihreäksi.
-Mitä sen jälkeen tapahtui?Menittekö heti omenapuun luokse?
-Ei,emme menneet.Me halusimme käydä ensin kurkkaamassa ikkunasta miltä hänen kotinsa oikein näyttää sisältäpäin.Hiivimme matalana taloa kohti samalla hihitellen toisillemme ja menimme nojaamaan talon seinää vasten,minä hiivin kohti ikkunaa,kurottauduin ja sain kurkistettua hieman ikkunasta.
-Mitä sinä sitten näit?Näitkö mitään epäilyttävää talon sisällä?
-Näin vain hänen tyhjältä näyttävän keittiönsä,punaisen pirttipöytänsä,valkoiset seinät ja pienikokoisia tauluja seinillä joista en erottanut mitään.Halusin katsoa vielä toisen kerran ja kurottauduin jälleen ikkunaa kohden.
-Mitä siellä näkyi?Jos tämä on sinulle liian raskasta,niin voimme pitää pienen tauon ja jatkaa myöhemmin.
-Ei tarvitse,mutta kiitos.Minä näin herra Meyerin seisovan aivan takanamme,hän heijastui ikkunasta ja piti haulikkoa käsissään,piippu tähtäsi suoraan Lindan takaraivoon.En ehtinyt sanomaan mitään,kun hän alkoi yllättäen kertomaan kuinka hän on aina halunnut saada meidät kiinni rysänpäältä.Oli aina huomannut omenoiden katoavan joidenkin toisten suihin.Halusi napata meidät jo lapsena,mutta ei koskaan nähnyt ketkä hänen tontillaan kävi.
-Mistä hän tiesi tällä kertaa?
-Herra Meyer oli katsonut ikkunasta takapihalleen ja huomannut sattumalta ohrapellossa liikettä,nyt hän oli valmiina.
-Jatka vain aivan rauhassa.
-En uskonut hänen tekevän meille mitään pahaa ja hän oli muutenkin huonokuntoisen näköinen,laiha ja kalpea.Hän yllätti meidät ja sanoi meidän olleen tervetulleita taloon,joka tosin oli erikoinen kohteliaisuus sinua haulikolla tähtäävältä ihmiseltä.Menimme siis etupihalle ja avasin ulko-oven Herra Meyerin käskystä,kun otin ensimmäisen askeleen hänen eteisen lattialle se oli kuin odotus olisi päättynyt.Tiesin aina alitajunnassani,että vielä joku päivä tulen astumaan juuri tähän taloon.Olimme Lindan kanssa talon sisällä ja säikähdin herra Meyerin sulkiessa oven,sen äänen olin tottunut kuulemaan vain pitkän matkan päästä,tällä kertaa kuulin sen metrin päästä.Jatkoimme kävelyä eteenpäin ja saavuimme keittiöön,näimme punaisen pirttipöydän ja katselimme hieman ympärillemme,silmiimme pisti erityisesti hänen monet taulunsa seinillä jotka liittyivät kaikki omenoihin tai omenapuihin.Me katsoimme Lindan kanssa toisiamme ja hymyilimmekin hieman,sillä ajattelimme hänen olevan aivan päästään vialla,mikä ei todellakaan tässä tilanteessa ollut se paras asia.
-Näittekö te mitään muuta mikä teidän mielestänne oli outoa?
-Kyllä näimme,mutta ensin Herra Meyer käski meitä istumaan pöydän ääreen,laittoi kahvin tippumaan ja tarjosi sitä meille.Emme uskaltaneet kieltäytyä vaan joimme kiltisti yhdet kupit hänen pyynnöstään.Hän alkoi kertoa elämästään kuinka on asunut pitkään tässä talossa ja kuinka nuoriso on muuttunut tänäpäivänä törkeäksi eivätkä kunnioita mitään.Kaikki on itsestäänselvää ja asiat ratkeavat itsestään,mitään ei tarvitse itse tehdä ja omaisuutta virtaa.
-Herra Meyer siis kertoi vihaavansa nuorisoa?
-Kyllä ainakin omasta mielestäni,hän ei kahvipöydässä mistään muusta puhunutkaan.
-Entä kun saitte juotua kupin tyhjäksi?
-Hän pyysi meitä nousemaan ylös ja kävelemään takaisin eteiseen,minä kävelin taas edellä ja Meyerin ääni käski pysähtymään eteisessä ja avaamaan oikealla olevan komeron oven.Minä avasin sen,näin edessäni ruskeat seinät ja kapeat kierreportaat pimeään kellariin.Herra Meyer pyysi meitä ottamaan rohkeasti askeleita alaspäin,eikä hänen mukaansa ollut mitään pelättävää.Hän käski minua ja Lindaa ottamaan taskulamput vasemmanpuoleisesta pienestä itsetehdystä puuhyllystä,koska kellarissa ei ollut hänen mukaansa sähköjä eikä ikkunoita lainkaan.Aloimme ottaa pelokkaita askeleita vanhoja portaita pitkin kohti pimeyttä,jokaisella otetulla askeleella pelotti yhä enemmän ja enemmän.Kävellessämme selkämme takana ovi pamahti kiinni,säikähdimme ja otimme toisiamme käsistä kiinni toivoen parasta.
-Mitä te pelkäsitte tilanteessa?Miksi edes menitte kellariin?
-Hän käski meitä sinne ja mehän olimme hänen vankeinaan.
-Oliko hänellä ase mukana kellariin mentäessä?
-En tiedä.
-Kuinka et tiedä?
-En minä tiedä,joko hän jätti sen keittiöön tai eteiseen.En nähnyt koska hän oli selkämme takana,pelkäsin hänen ampuvan meidät jos käännymme.
-Jatketaan kellarista,mitä siellä oli?
-Alas päästyämme huomasin betonilattian olevan todella kylmä,huomasimme sisustuksen olevan puutteellinen ja täynnä pölynpeittämiä vanhoja huonekaluja,kalusteet olivat maalittomia.Tajusimme miehen olevan seonnut ja pyysimme saada lähteä kellarista ja koko talosta kotiin.Vastausta ei kuulunut ja odotimme hetken hiljaisuudessa,pieni rapina kuului edestämme,rutistin Lindan kädestä vielä lujempaa,kohdistin hitaasti lamppuni äänen suuntaan,näin vain maalittoman pöydän ja betonisen harmaan takaseinän.Kysyimme vielä kertaalleen Herra Meyerilta,jos voisimme saada jo lähteä,mutta ei vieläkään vastausta.Yritimme etsiä häntä taskulampuillamme ja tajusimme kellarin olevan todella pieni.Hän oli kuitenkin kadonnut jäljettömiin ja hän oli ainut joka voisi päästää meidät harmaasta laatikosta,oikeastaan murehdimme hieman hänen puolestaan,koska mikäli hänelle on sattunut jotain.Me jäisimme kellariin...Lähdimme oitis nousemaan takaisin portaita ylös ja saapuessamme ovelle otin metallikahvasta kiinni ja kokeilin kääntää sitä,mitään ei kuitenkaan tapahtunut.
-Ovi oli siis lukittu?Kuinka ette huomanneet hänen lähtevän?Luulisi,että vanhan talon portaat jo narisivat hieman ja olisitte kuulleet hänen kävelevän pois kellarista.
-Emme kuulleet mitään muuta kuin sen pienen rapinan edessämme.Hänen oli pakko mennä toista kautta sieltä ulos,olette aivan oikeassa portaiden suhteen.Kävellessämme kellariin ne vähän narisivat ja olisimme huomanneet hänen nousevan niitä takaisin ylös.Kellariin lukitseminen mursi meidät täysin,aloimme huutaa apua ja hakata ovea.Lopettaessamme huutamisen ja hakkaamisen alhaalta kuului rapinaa,jälleen katsoimme toisiamme ja osoitimme lamppumme portaisiin.Mitään ei näkynyt ja aloimme laskeutua hitaasti portaita alaspäin,Linda tarrasi minua hiljaa olkapäästä jota säikähdin ja pyysin olla pelottelematta.Jatkoimme hitaasti ja tullessamme taas kellariin me katsoimme lampuillamme joka suuntaan taaskaan mitään näkemättä.Huusimme herra Meyeria...
-Minun on pakko keskeyttää hetkeksi...Yrititkö katsoa joka paikan,näitkö siellä mitään luukkua tai muuta reittiä ulos tai ylös?
-Kaikki mitä näin oli ne värittömät huonekalut ja umpinaiset harmaat betoniseinät.
-Voitko kuvailla hieman sitä kellaritilaa,kuinka iso se oli suurinpiirtein?
-Sanoisin,että noin 20 neliömetriä,samankokoinen mitä hänen keittiönsä,eli todella pieni ja ahdistava.
-Anteeksi keskeytykseni,voit jatkaa.
-Mihin minä oikein jäinkään...
-Menitte takaisin portaista kellariin ja huusitte herra Meyeria.
-Niin joo...Hän ei taaskaan vastannut ja jäimme turhautuneina istumaan alaportaille.Juttelimme hieman kaikkia eri asioita tilanteestamme ja mietimme mitä hän oikein tekee meille,tai suunnittelee yläpuolellamme.Minut oli murrettu henkisesti ja aloin tunteilemaan portailla.Kiitin Lindaa,että hän oli joutunut minun kanssani tänne,koska en kestäisi tätä yksin.Löysimme hieman huumoria ja nauroimme asialle,käskin Meyerin painua helvettiin,huusin niin kovaa mitä kurkustani lähti!Myös Linda alkoi huutamaan ja katsoin hänen kasvojaan taskulampulla,hänen vierellään oli herra Meyer istumassa aivan paikoillaan ja hän katsoi minua suoraan silmiin.Säikähdin niin,että pudotin taskulampun lattialle ja nousin ylös.Otin heti muutaman askeleen poispäin portaista ja en saanut sanaa suustani sillä olin niin shokissa.Linda osoitti minua lampullaan ja kysyi miksi lähdin pois.Hän ei huomannut mitään ja lopulta sain sanottua hänen istuvan siinä portailla.Kaverini katsoi oikealle ja herra Meyerin kasvot näkyivät,Linda alkoi kiljumaan ja tuli minun luokseni.
-Sanoiko herra Meyer mitään teille ja ettekö nähneet mistä hän ilmestyi siihen vierellenne istumaan?
-Hän vain tuijotti meitä ja häipyi jälleen salaperäisesti,olimme aivan shokissa ja silloin itkimme molemmat.
-Haluatko pitää pienen tauon?
-Kyllä minä pärjään.Hoidetaan vain tämä pois alta...
-Hyvä on.
-Hän siis häipyi jälleen ja me olimme lähekkäin.Halasimme toisiamme ja Linda käänsi päätään kuiskaten korvaani kertoen rakastavansa minua,aluksi luulin hänen luovuttavan toivon suhteen,kunnes näin Lindan silmistä hänen tarkoittavan sitä sydämmensä pohjasta.Sain rohkeutta ja halusin sieltä todellakin pois.Poimin pudottamani taskulampun ylös maasta ja osoitin valokeilan portaiden suuntaan ja kuulin ylhäältä enkelin äänen.
-Kuulit enkelin äänen?
-Hän kertoi olevansa enkeli ja hänen äänensä...Se oli kauneinta mitä olen ikinä kuullut omilla korvillani,niin hellä,niin auttavainen ja lohduttava.
-Mitä tämä enkeli sanoi sinulle?
-Hän käski tappaa herra Meyerin.
-Miksi hän niin käski tehdä?
-Ettei hän tee enää lapsille mitään pahaa.En pystyisi siihen yksin,joten hänen piti tuoda minut tähän taloon Linda seuranani,että voimme tappaa hänet yhdessä.Enkeli käski meitä menemään portaiden nurkalle odottamaan herra Meyerin saapumista.Minä menin pirttipöydän luokse ja rikoin yhden penkin,siitä sain revittyä irti terävän puupalan joka toimisi meidän aseenamme.Menimme portaiden viereen odottamaan hänen tuloaan,toivoimme todella näkevämme hänet ja voisimme lyödä puun suoraan hänen rintaansa.Enkeli käski olla täysin hiljaa,vaietessamme kuulimme saman rapinan ylhäältä,se oli kuin paperipusseja olisi rapisteltu,hiljaiset askeleet kaikui korviini,askellusten välit tuntuivat olevan pitkiä ja jokseenkin varovaisia,ehkä hän ei halua meidän kuulevan häntä lainkaan?Olimme täysin pimeässä ja valokeilaheijastui yhä enemmän kylmään betonilattiaan hänen joka askeleellaan.Tuijotin vasemmalle ja odotin näkeväni hänet,askeleet voimistuivat ja hermostuimme entisestään,hän oli jo viimeisillä portailla,kunnes lopulta hänen tummansininen paitansa tuli näkyviin ja silloin iskin häntä suoraan rintaan.Hän kuoli välittömästi,hän vain romahti lattialle mahalleen.
-Entä tiedätkö mitä herra Meyerille lopulta tapahtui?
-En nähnyt häntä.
-Mitä tämän jälkeen tapahtui?
-Laitoin taskulampun päälle ja se oli poliisi,katsoimme toisiamme ja lähdimme hitaasti nousemaan portaita,määränpäänä vapaus.Näimme oven olevan auki ja juoksimme ulos sukat jalassa,emme edes ajatelleet jäädä laittamaan kenkiä jalkaan ja tuhlaamaan aikaa.
-Entä mitä sinä näit etupihalla?
-Monia ja monia poliisiautoja,poliiseja aseet kädessään tähtäämässä meitä.Avun huutomme taidettiin olla sittenkin kuultu.
-Tätä odotinkin,etkö Sandra muista mitä tapahtui?
-Tietysti muistan,juuri tämän sinulle kerroin.
-Tätä ei tapahtunut koskaan.
-Tapahtui,se oli elämämme raskain kokemus.
-Luen sinulle raportin,pyydän ettet keskeyttäisi.Sovitaanko niin?
-Sovitaan niin.
-Sandra on pitkään sairastanut skitsofreniaa,tapahtumien kulun aiheutti ilmeisesti sähkökatkos.Sandra oli saapunut yläkertaan alakerran työpajasta syvästi pettyneenä,joka myöhemmin muuttui vihaksi.Sandra oli ilmeisesti manannut sähkökatkosta joka keskeytti hänet.Sandra rakastaa maalaamista ja pimeys keskeytti heti huonekalujen maalauksen ennen kuin se ehti edes alkaakaan.Stefan Meyer oli hetki sitten saanut hiottua vanhat huonekalut,jotka oli peräisin hänen ystävältään,hän vahvistaa herra Meyerin käyneen pyytämässä vanhoja huonekaluja Sandran iloksi,koska tämä rakasti maalaamista ja sai siitä ilon ja hymyn.Poliisi löysi tutkinnassa avaamattomat punaiset maalikanisterit ja käyttämättömät pensselit Stefan Meyerin keittiönkaapista.Sandra oli nähty kävelemässä maantiellä ja naapuri kertoi hänen tarkkailleen tyttöä,koska tiesi hänen sairaudestaan ja arvaamattomuudestaan.Naapurissa asuva Kalle Sakari Loppinen vahvisti Sandran menneen yksin ohrapeltoon.Vesisade alkoi ja Stefan Meyer oli poliisin mukaan mahdollisesti tuonut Sandralle sateenvarjoa sisältä,ettei tämä aivan kastuisi,mutta Sandra oli säikähtänyt,lähtenyt kiljuen sisälle ja suunnannut suoraan keittiöön.Jostain syystä Sandra oli kuitenkin hermostunut niin paljon,että hän oli hakenut asekaapista haulikon,ladannut sen ja ampunut sillä Stefan Meyerin selkään tappavan laukauksen hänen ollessaan tiskaamassa.Naapurista Kalle Loppinen oli kuullut laukauksen ja soittanut hätänumeroon,Sandra oli lukittautunut kellarin pimeään työpajaan ja poliisi oli ulkona pitkään odottamassa sähköjen palautumista,mutta pitkän odottelun jälkeen sitä ei tapahtunut ja silloin päätettiin toimia,ovi avattiin ja Sandran surmaama poliisi ehti ilmoittaa radion kautta hänen puhuvan siitä kuinka enkeli on kehoittanut surmaamaan miehen.
-Miksi sinä et usko minua?Niin siinä kävi...Juuri niin kuin kerroin.
-Ei Sandra,ei...
-Te ette usko minua.Miksi?
-Koska tiedämme molemmat miten siinä kävi,minä juuri kerroin sinulle mitä siinä kävi.Lapsuudenystäväsi Linda menehtyi jo lapsena.
-Linda on elossa ja me olimme molemmat vankina kellarissa!
-Sandra ota rauhallisesti,me haluamme auttaa sinua.
-Mieluummin kuolen kuin menen vankilaan!
-Et sinä mene vankilaan Sandra,me etsimme paremman vaihtoehdon,sellaisen joka parantaa sinut..
-Haluaisin vain Lindan luokse...
-Kaikki alkoi minun ja hyvän ystäväni Lindan suunnitelmista.
-Kertoisitteko hieman tarkemmin teidän suunnitelmistanne?
-Se oli oikeastaan älynväläys,eikä suunnitelma.Me olimme Lindan kanssa kahdestaan kävelylenkillä sateen kastelemalla soratiellä ja pitkän tylsän lenkin jo tehtyämme saimme idean pysähtyä hetkeksi paikoillemme ja muistella hieman lapsuuttamme siinä pienen venyttelyn ohessa.
-Muistuiko lapsuudenajoilta mitään erikoista juuri sinä päivänä?
-Pakostakin muistimme herra Meyerin ja hänen kullankeltaiset ohrapeltonsa,jotka piirittivät hänen taloaan kesäisin.
-Selventäkää sanaa "pakostakin"?
-Olimme pysähtyneet vain 500 metrin päähän hänen talostaan ja hän tuli mieleemme ensimmäisenä.
-Asia selvä,mutta jatkoitteko siitä vielä kävelylenkkiänne?
-Emme jatkaneet metriäkään eteenpäin,jäimme tuijottamaan hänen punaista taloaan ja pitkäksi kasvaneita tuulessa heiluvia ohrapeltoja.Näky oli kaunis ja mielessämme pyöri ainoastaan yksi päätämme vaivaava kysymys.
-Miten se kysymys kuului?
-Millainen herra Meyer oikein on?Olemme halunneet Lindan kanssa saada vastauksen tähän kysymykseen jo pitkän aikaa.Tiesimme hänen olevan hyvin syrjäytynyt ja viihtyvän sisätiloissa,olemme nähneet ominsilmin hänet vain yhden ainoan kerran ulkona,silloin hän oli keräämässä omenoita takapihan puustaan.
-Ette jatkaneet kävelylenkkiä,vaan?
-Muistimme kuinka kävimme Lindan kanssa kahdestaan nuorina omenavarkaissa herra Meyerin luona ja välittömästi varkauden jälkeen juoksimme ohrapeltojen läpi läheiseen ojaan piileksimään häntä omenoita pullottavine reppuinemme.
-Te taisitte viedä paljon omenoita kerralla,kun oikein reputkin oli selässä?
-Kyllä ja siitä herra Meyer aina vihastuikin.Lähes aina ollessamme ohrapellolla kuulimme ulko-oven pamahtavan ja siitä tiesimme hänen etsivän meitä,mutta aina lopulta me saimme nauraa viimeisenä.
-Et siis jäänyt koskaan kiinni pahanteosta?
-En minä eikä Lindakaan jäänyt,vaikka olihan niitä läheltäpiti tilanteitakin silloin.
-Palataan takaisin tähän päivään ja jatketaan tapahtumia.
-Meidän katseemme lopulta hahmottikin tieltä ne hehkuvan punaiset omenat,mistä minä sain idean,mitä jos hakisimme yhdet omenat välipalaksi?Ne näyttivät kaukaakin katsottuina todella herkullisilta,se näky oli lähes hypnoottinen.Muistan vielä,että vertasimme itseämme Harrison Fordiin.
-Miksi juuri häneen?
-Me hieman motivoimme sillä itseämme ja ajattelimme onnistuvamme tässä hommassa entiseen malliin.Harrison onnistui vuosikymmenien tauon jälkeen palaamaan Indiana Jonesiksi,niin miksi me emme voisi palata omenavarkaiksi?Me kävelimme aluksi tieltä viereisessä olevalle ohrapellolle ja katsoimme Lindan kanssa toisiamme kysyen mielessämme,joko mennään?Lähdimme hiipimään kyykistyneinä ohrapellossa kohti Herra Meyerin punaista taloa,emme nähneet paljoakaan eteemme pellon tiheyden takia,mutta hetken edettyämme aloin viimeinkin nähdä punaisen värin pilkottavan ohrien seasta.Aivan talon viereen saapuessamme menimme makaamaan pellon laidalle,katsoimme ympärillemme ettei häntä ole näkyvissä,kun reitti oli selvä me päätimme siirtyä pihan puolelle.Herra Meyer oli ilmeisesti ollut hetki sitten ulkona,mikä nostatti hieman pulssiamme.Huomasimme Lindan kanssa nurmikon olevan vasta leikattu ja kontatessamme kämmenemme väri muuttui vihreäksi.
-Mitä sen jälkeen tapahtui?Menittekö heti omenapuun luokse?
-Ei,emme menneet.Me halusimme käydä ensin kurkkaamassa ikkunasta miltä hänen kotinsa oikein näyttää sisältäpäin.Hiivimme matalana taloa kohti samalla hihitellen toisillemme ja menimme nojaamaan talon seinää vasten,minä hiivin kohti ikkunaa,kurottauduin ja sain kurkistettua hieman ikkunasta.
-Mitä sinä sitten näit?Näitkö mitään epäilyttävää talon sisällä?
-Näin vain hänen tyhjältä näyttävän keittiönsä,punaisen pirttipöytänsä,valkoiset seinät ja pienikokoisia tauluja seinillä joista en erottanut mitään.Halusin katsoa vielä toisen kerran ja kurottauduin jälleen ikkunaa kohden.
-Mitä siellä näkyi?Jos tämä on sinulle liian raskasta,niin voimme pitää pienen tauon ja jatkaa myöhemmin.
-Ei tarvitse,mutta kiitos.Minä näin herra Meyerin seisovan aivan takanamme,hän heijastui ikkunasta ja piti haulikkoa käsissään,piippu tähtäsi suoraan Lindan takaraivoon.En ehtinyt sanomaan mitään,kun hän alkoi yllättäen kertomaan kuinka hän on aina halunnut saada meidät kiinni rysänpäältä.Oli aina huomannut omenoiden katoavan joidenkin toisten suihin.Halusi napata meidät jo lapsena,mutta ei koskaan nähnyt ketkä hänen tontillaan kävi.
-Mistä hän tiesi tällä kertaa?
-Herra Meyer oli katsonut ikkunasta takapihalleen ja huomannut sattumalta ohrapellossa liikettä,nyt hän oli valmiina.
-Jatka vain aivan rauhassa.
-En uskonut hänen tekevän meille mitään pahaa ja hän oli muutenkin huonokuntoisen näköinen,laiha ja kalpea.Hän yllätti meidät ja sanoi meidän olleen tervetulleita taloon,joka tosin oli erikoinen kohteliaisuus sinua haulikolla tähtäävältä ihmiseltä.Menimme siis etupihalle ja avasin ulko-oven Herra Meyerin käskystä,kun otin ensimmäisen askeleen hänen eteisen lattialle se oli kuin odotus olisi päättynyt.Tiesin aina alitajunnassani,että vielä joku päivä tulen astumaan juuri tähän taloon.Olimme Lindan kanssa talon sisällä ja säikähdin herra Meyerin sulkiessa oven,sen äänen olin tottunut kuulemaan vain pitkän matkan päästä,tällä kertaa kuulin sen metrin päästä.Jatkoimme kävelyä eteenpäin ja saavuimme keittiöön,näimme punaisen pirttipöydän ja katselimme hieman ympärillemme,silmiimme pisti erityisesti hänen monet taulunsa seinillä jotka liittyivät kaikki omenoihin tai omenapuihin.Me katsoimme Lindan kanssa toisiamme ja hymyilimmekin hieman,sillä ajattelimme hänen olevan aivan päästään vialla,mikä ei todellakaan tässä tilanteessa ollut se paras asia.
-Näittekö te mitään muuta mikä teidän mielestänne oli outoa?
-Kyllä näimme,mutta ensin Herra Meyer käski meitä istumaan pöydän ääreen,laittoi kahvin tippumaan ja tarjosi sitä meille.Emme uskaltaneet kieltäytyä vaan joimme kiltisti yhdet kupit hänen pyynnöstään.Hän alkoi kertoa elämästään kuinka on asunut pitkään tässä talossa ja kuinka nuoriso on muuttunut tänäpäivänä törkeäksi eivätkä kunnioita mitään.Kaikki on itsestäänselvää ja asiat ratkeavat itsestään,mitään ei tarvitse itse tehdä ja omaisuutta virtaa.
-Herra Meyer siis kertoi vihaavansa nuorisoa?
-Kyllä ainakin omasta mielestäni,hän ei kahvipöydässä mistään muusta puhunutkaan.
-Entä kun saitte juotua kupin tyhjäksi?
-Hän pyysi meitä nousemaan ylös ja kävelemään takaisin eteiseen,minä kävelin taas edellä ja Meyerin ääni käski pysähtymään eteisessä ja avaamaan oikealla olevan komeron oven.Minä avasin sen,näin edessäni ruskeat seinät ja kapeat kierreportaat pimeään kellariin.Herra Meyer pyysi meitä ottamaan rohkeasti askeleita alaspäin,eikä hänen mukaansa ollut mitään pelättävää.Hän käski minua ja Lindaa ottamaan taskulamput vasemmanpuoleisesta pienestä itsetehdystä puuhyllystä,koska kellarissa ei ollut hänen mukaansa sähköjä eikä ikkunoita lainkaan.Aloimme ottaa pelokkaita askeleita vanhoja portaita pitkin kohti pimeyttä,jokaisella otetulla askeleella pelotti yhä enemmän ja enemmän.Kävellessämme selkämme takana ovi pamahti kiinni,säikähdimme ja otimme toisiamme käsistä kiinni toivoen parasta.
-Mitä te pelkäsitte tilanteessa?Miksi edes menitte kellariin?
-Hän käski meitä sinne ja mehän olimme hänen vankeinaan.
-Oliko hänellä ase mukana kellariin mentäessä?
-En tiedä.
-Kuinka et tiedä?
-En minä tiedä,joko hän jätti sen keittiöön tai eteiseen.En nähnyt koska hän oli selkämme takana,pelkäsin hänen ampuvan meidät jos käännymme.
-Jatketaan kellarista,mitä siellä oli?
-Alas päästyämme huomasin betonilattian olevan todella kylmä,huomasimme sisustuksen olevan puutteellinen ja täynnä pölynpeittämiä vanhoja huonekaluja,kalusteet olivat maalittomia.Tajusimme miehen olevan seonnut ja pyysimme saada lähteä kellarista ja koko talosta kotiin.Vastausta ei kuulunut ja odotimme hetken hiljaisuudessa,pieni rapina kuului edestämme,rutistin Lindan kädestä vielä lujempaa,kohdistin hitaasti lamppuni äänen suuntaan,näin vain maalittoman pöydän ja betonisen harmaan takaseinän.Kysyimme vielä kertaalleen Herra Meyerilta,jos voisimme saada jo lähteä,mutta ei vieläkään vastausta.Yritimme etsiä häntä taskulampuillamme ja tajusimme kellarin olevan todella pieni.Hän oli kuitenkin kadonnut jäljettömiin ja hän oli ainut joka voisi päästää meidät harmaasta laatikosta,oikeastaan murehdimme hieman hänen puolestaan,koska mikäli hänelle on sattunut jotain.Me jäisimme kellariin...Lähdimme oitis nousemaan takaisin portaita ylös ja saapuessamme ovelle otin metallikahvasta kiinni ja kokeilin kääntää sitä,mitään ei kuitenkaan tapahtunut.
-Ovi oli siis lukittu?Kuinka ette huomanneet hänen lähtevän?Luulisi,että vanhan talon portaat jo narisivat hieman ja olisitte kuulleet hänen kävelevän pois kellarista.
-Emme kuulleet mitään muuta kuin sen pienen rapinan edessämme.Hänen oli pakko mennä toista kautta sieltä ulos,olette aivan oikeassa portaiden suhteen.Kävellessämme kellariin ne vähän narisivat ja olisimme huomanneet hänen nousevan niitä takaisin ylös.Kellariin lukitseminen mursi meidät täysin,aloimme huutaa apua ja hakata ovea.Lopettaessamme huutamisen ja hakkaamisen alhaalta kuului rapinaa,jälleen katsoimme toisiamme ja osoitimme lamppumme portaisiin.Mitään ei näkynyt ja aloimme laskeutua hitaasti portaita alaspäin,Linda tarrasi minua hiljaa olkapäästä jota säikähdin ja pyysin olla pelottelematta.Jatkoimme hitaasti ja tullessamme taas kellariin me katsoimme lampuillamme joka suuntaan taaskaan mitään näkemättä.Huusimme herra Meyeria...
-Minun on pakko keskeyttää hetkeksi...Yrititkö katsoa joka paikan,näitkö siellä mitään luukkua tai muuta reittiä ulos tai ylös?
-Kaikki mitä näin oli ne värittömät huonekalut ja umpinaiset harmaat betoniseinät.
-Voitko kuvailla hieman sitä kellaritilaa,kuinka iso se oli suurinpiirtein?
-Sanoisin,että noin 20 neliömetriä,samankokoinen mitä hänen keittiönsä,eli todella pieni ja ahdistava.
-Anteeksi keskeytykseni,voit jatkaa.
-Mihin minä oikein jäinkään...
-Menitte takaisin portaista kellariin ja huusitte herra Meyeria.
-Niin joo...Hän ei taaskaan vastannut ja jäimme turhautuneina istumaan alaportaille.Juttelimme hieman kaikkia eri asioita tilanteestamme ja mietimme mitä hän oikein tekee meille,tai suunnittelee yläpuolellamme.Minut oli murrettu henkisesti ja aloin tunteilemaan portailla.Kiitin Lindaa,että hän oli joutunut minun kanssani tänne,koska en kestäisi tätä yksin.Löysimme hieman huumoria ja nauroimme asialle,käskin Meyerin painua helvettiin,huusin niin kovaa mitä kurkustani lähti!Myös Linda alkoi huutamaan ja katsoin hänen kasvojaan taskulampulla,hänen vierellään oli herra Meyer istumassa aivan paikoillaan ja hän katsoi minua suoraan silmiin.Säikähdin niin,että pudotin taskulampun lattialle ja nousin ylös.Otin heti muutaman askeleen poispäin portaista ja en saanut sanaa suustani sillä olin niin shokissa.Linda osoitti minua lampullaan ja kysyi miksi lähdin pois.Hän ei huomannut mitään ja lopulta sain sanottua hänen istuvan siinä portailla.Kaverini katsoi oikealle ja herra Meyerin kasvot näkyivät,Linda alkoi kiljumaan ja tuli minun luokseni.
-Sanoiko herra Meyer mitään teille ja ettekö nähneet mistä hän ilmestyi siihen vierellenne istumaan?
-Hän vain tuijotti meitä ja häipyi jälleen salaperäisesti,olimme aivan shokissa ja silloin itkimme molemmat.
-Haluatko pitää pienen tauon?
-Kyllä minä pärjään.Hoidetaan vain tämä pois alta...
-Hyvä on.
-Hän siis häipyi jälleen ja me olimme lähekkäin.Halasimme toisiamme ja Linda käänsi päätään kuiskaten korvaani kertoen rakastavansa minua,aluksi luulin hänen luovuttavan toivon suhteen,kunnes näin Lindan silmistä hänen tarkoittavan sitä sydämmensä pohjasta.Sain rohkeutta ja halusin sieltä todellakin pois.Poimin pudottamani taskulampun ylös maasta ja osoitin valokeilan portaiden suuntaan ja kuulin ylhäältä enkelin äänen.
-Kuulit enkelin äänen?
-Hän kertoi olevansa enkeli ja hänen äänensä...Se oli kauneinta mitä olen ikinä kuullut omilla korvillani,niin hellä,niin auttavainen ja lohduttava.
-Mitä tämä enkeli sanoi sinulle?
-Hän käski tappaa herra Meyerin.
-Miksi hän niin käski tehdä?
-Ettei hän tee enää lapsille mitään pahaa.En pystyisi siihen yksin,joten hänen piti tuoda minut tähän taloon Linda seuranani,että voimme tappaa hänet yhdessä.Enkeli käski meitä menemään portaiden nurkalle odottamaan herra Meyerin saapumista.Minä menin pirttipöydän luokse ja rikoin yhden penkin,siitä sain revittyä irti terävän puupalan joka toimisi meidän aseenamme.Menimme portaiden viereen odottamaan hänen tuloaan,toivoimme todella näkevämme hänet ja voisimme lyödä puun suoraan hänen rintaansa.Enkeli käski olla täysin hiljaa,vaietessamme kuulimme saman rapinan ylhäältä,se oli kuin paperipusseja olisi rapisteltu,hiljaiset askeleet kaikui korviini,askellusten välit tuntuivat olevan pitkiä ja jokseenkin varovaisia,ehkä hän ei halua meidän kuulevan häntä lainkaan?Olimme täysin pimeässä ja valokeilaheijastui yhä enemmän kylmään betonilattiaan hänen joka askeleellaan.Tuijotin vasemmalle ja odotin näkeväni hänet,askeleet voimistuivat ja hermostuimme entisestään,hän oli jo viimeisillä portailla,kunnes lopulta hänen tummansininen paitansa tuli näkyviin ja silloin iskin häntä suoraan rintaan.Hän kuoli välittömästi,hän vain romahti lattialle mahalleen.
-Entä tiedätkö mitä herra Meyerille lopulta tapahtui?
-En nähnyt häntä.
-Mitä tämän jälkeen tapahtui?
-Laitoin taskulampun päälle ja se oli poliisi,katsoimme toisiamme ja lähdimme hitaasti nousemaan portaita,määränpäänä vapaus.Näimme oven olevan auki ja juoksimme ulos sukat jalassa,emme edes ajatelleet jäädä laittamaan kenkiä jalkaan ja tuhlaamaan aikaa.
-Entä mitä sinä näit etupihalla?
-Monia ja monia poliisiautoja,poliiseja aseet kädessään tähtäämässä meitä.Avun huutomme taidettiin olla sittenkin kuultu.
-Tätä odotinkin,etkö Sandra muista mitä tapahtui?
-Tietysti muistan,juuri tämän sinulle kerroin.
-Tätä ei tapahtunut koskaan.
-Tapahtui,se oli elämämme raskain kokemus.
-Luen sinulle raportin,pyydän ettet keskeyttäisi.Sovitaanko niin?
-Sovitaan niin.
-Sandra on pitkään sairastanut skitsofreniaa,tapahtumien kulun aiheutti ilmeisesti sähkökatkos.Sandra oli saapunut yläkertaan alakerran työpajasta syvästi pettyneenä,joka myöhemmin muuttui vihaksi.Sandra oli ilmeisesti manannut sähkökatkosta joka keskeytti hänet.Sandra rakastaa maalaamista ja pimeys keskeytti heti huonekalujen maalauksen ennen kuin se ehti edes alkaakaan.Stefan Meyer oli hetki sitten saanut hiottua vanhat huonekalut,jotka oli peräisin hänen ystävältään,hän vahvistaa herra Meyerin käyneen pyytämässä vanhoja huonekaluja Sandran iloksi,koska tämä rakasti maalaamista ja sai siitä ilon ja hymyn.Poliisi löysi tutkinnassa avaamattomat punaiset maalikanisterit ja käyttämättömät pensselit Stefan Meyerin keittiönkaapista.Sandra oli nähty kävelemässä maantiellä ja naapuri kertoi hänen tarkkailleen tyttöä,koska tiesi hänen sairaudestaan ja arvaamattomuudestaan.Naapurissa asuva Kalle Sakari Loppinen vahvisti Sandran menneen yksin ohrapeltoon.Vesisade alkoi ja Stefan Meyer oli poliisin mukaan mahdollisesti tuonut Sandralle sateenvarjoa sisältä,ettei tämä aivan kastuisi,mutta Sandra oli säikähtänyt,lähtenyt kiljuen sisälle ja suunnannut suoraan keittiöön.Jostain syystä Sandra oli kuitenkin hermostunut niin paljon,että hän oli hakenut asekaapista haulikon,ladannut sen ja ampunut sillä Stefan Meyerin selkään tappavan laukauksen hänen ollessaan tiskaamassa.Naapurista Kalle Loppinen oli kuullut laukauksen ja soittanut hätänumeroon,Sandra oli lukittautunut kellarin pimeään työpajaan ja poliisi oli ulkona pitkään odottamassa sähköjen palautumista,mutta pitkän odottelun jälkeen sitä ei tapahtunut ja silloin päätettiin toimia,ovi avattiin ja Sandran surmaama poliisi ehti ilmoittaa radion kautta hänen puhuvan siitä kuinka enkeli on kehoittanut surmaamaan miehen.
-Miksi sinä et usko minua?Niin siinä kävi...Juuri niin kuin kerroin.
-Ei Sandra,ei...
-Te ette usko minua.Miksi?
-Koska tiedämme molemmat miten siinä kävi,minä juuri kerroin sinulle mitä siinä kävi.Lapsuudenystäväsi Linda menehtyi jo lapsena.
-Linda on elossa ja me olimme molemmat vankina kellarissa!
-Sandra ota rauhallisesti,me haluamme auttaa sinua.
-Mieluummin kuolen kuin menen vankilaan!
-Et sinä mene vankilaan Sandra,me etsimme paremman vaihtoehdon,sellaisen joka parantaa sinut..
-Haluaisin vain Lindan luokse...
Sandra Kristiina Meyer lähetettiin lopulta vankimielisairaalaan,jossa hän riisti oman henkensä kuukauden asumisen jälkeen.Hoitaja löysi Sandran lopulta hetken etsinnän jälkeen wc:stä ranteet pahoin viilleltyinä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti